Kierrätystä

Viime tekstissä oli kaatopaikkoja, niin olisko tässä tekstissä sitten kierrätyskeskusta! Kuten viime tekstistä ehkä selveni, Nicaraguassa kierrättäminen hoituu usein niiden puolesta, jotka etsivät kaatopaikalla roskien seasta jotain myytävää. No tässä kuulkaas upea esimerkki toisesta kierrätystavasta (joka toistaiseksi kyllä ulottuu vain minimaaliseen osaan jätteistä, mutta tässä oikea suunta!).

Oulu-Matagalpa -ystävyysseuran ympäristökasvatushankkeessa tavoitteena on parantaa ympäristötietoisuutta hankkeeseen osallistuvissa kouluissa. Nicaraguan kouluissa kuten maassa muutenkaan kierrätystä ei virallisessa mielessä juuri ole, mutta ympäristöhankkeen kouluissa halutaan kierrättää ainakin paperia, mutta mahdollisuuksien mukaan myös muovia, kartonkia ja kompostijätettä. Kävimme sitten erään koulun ympäristökerholaisten kanssa tutustumassa siihen, mitä kouluissa kierrätetyille materiaaleille tapahtuu ja mitä järkeä koko kierrättämisessä on.

Kun hankkeemme koulussa kerätään kierrätysmateriaaleja, tulee Familias Especiales -nimisestä vammaisten lasten perheitä auttavasta järjestöstä eräs Señor autollaan hakemaan ne. Familias Especiales -heppu vie paperit, kartongit ja muovit järjestön kierrätyskeskukseen, jossa on töissä vammaisia nuoria, joiden on vaikeaa löytää töitä muualta.

Tämä sokea nuori nainen valmistaa paperipusseja!
Voi olla että omalla kohdalla menisi samaa yrittäessä ja
silmät sidottuna muutama hetki opetellessa..

Tässä leikataan pakkauskartongista paloja paperipusseja varten. 

Tuodusta kierrätyspaperista erotellaan valkoinen ja värillinen paperi.
Valkoinen paperi myydään yritykselle joka valmistaa wc-paperia,
värillinen toiselle joka valmistaa vihkoja ym paperitarvikkeita.

Tämä kuuro nuori nainen maalaa kierrätysmateriaaleista upeita kortteja.
Taustalla esim vanhoista cd-levyistä tehtyä taidetta.

Niin että jos täälläkin osataan kierrättää, niin kierrätetäänhän siellä Suomessakin, jookosta, missä on uskomattomat systeemit sitä varten!

Toinen todellisuus

Vaikka Matagalpan keskusta on oikein mukava kaupunki, niin kyllä sitä huomaa usein olevansa kaukana kotoa.

Täällä köyhyyttä on esim se että tuttavaperhe kävelee aamuyöllä tapaamiseen Matagalpaan 5h, koska ei ole varaa maksaa 50 cordoban (n.1,5€) bussimatkaa. Piti nielaista, sillä itse maksoin epäröimättä oman taksimatkani, joka oli 10 korttelia ja 10 cordobaa.

Myös monessa muussa mielessä huomaa asuvansa kaukana Suomesta: sähkökatkot on yleisiä ja vesikatkot vielä yleisempiä. Toiset lapset nukkuu kadulla ja toisten lasten koulutehtävät on tekstien kopioimista oppikirjoista (jotka muuten ei ole omia eli niitä et voi viedä koulusta, eikä niitä riitä kaikille). Matka 20km päässä olevaan kylään kestää tunnin, koska tiet on pääteitä lukuun ottamatta huonoja. Ilmastonmuutos näkyy täällä joka päivä, ja vaikuttaa eniten kaikkein köyhimpiin nicaragualaisiin.  Ja kun Nicaraguassa oli maanjäristyksiä, oli nettihesarin isoin otsikko etusivulla, että puolet Katajanokasta on ilman sähköä :D Uutiskynnyksensä kullakin ..

Olin viime viikolla Liikkuvan koulun kanssa kaatopaikalla. Liikkuva koulu on Las Hormiguitasin lastenkeskuksen, ja siinä ideana on mennä pyörillä kulkevan koulun kanssa kadulla töissä olevien lasten luo.

Liikkuva koulu on Las Hormiguitasin lastenkeskuksen tapa tavoittaa myös sellaiset lapset, jotka eivät käy lastenkeskuksessa tai jotka eivät työnteoltaan ehdi kouluun. Mukaan lähtee aina vastaava työntekijä Las Hormiguitasista, muutama lastenkeskuksen paikallinen vapaaehtoinen ja lastenkeskuksen ulkomaisia vapaaehtoisia. Tarkoituksena on opettaa lapsille muun muassa luku- ja laskutehtäviä, keskustella lasten kanssa vaihtuvista teemoista kuten väkivallasta, kertoa Las Hormiguitasista ja joskus pelataan myös jalkapalloa, sekin tarjoaa työtä tekeville lapsille mukavan hetken turvallisten aikuisten kanssa. 

Liikkuva koulu käy muutaman kerran viikossa muun muassa kaupungin kaatopaikoilla, torilla ja puistossa, eli paikoissa joissa lapsia on eniten töissä. Lapset myyvät torien myyntikojuissa, kiillottavat kenkiä puistossa ja etsivät kaatopaikalla myytävää. Liikkuvan koulun luona käy lapsia ja nuoria, joista osa käy koulua ja osa ei. Jotkut viettävät myös yönsä puistoissa tai kadulla ja osa on koukussa liiman haisteluun.

Kaatopaikka on aika raju paikka. Haju on pistävä, lehmät laiduntavat roskien seassa ja korppikotkia on uskomattoman paljon. Siellä monet etsivät elääkseen lähinnä muovipulloja, kartonkia ja mitä tahansa muuta myytäväksi kelpaavaa. Se Siwan kassa tuntuu oikein mukavalta työpaikalta.

Liikkuvan koulun kanssa kaatopaikalla.
Tällä kertaa suurin ilo oli futiksen pelaaminen!

Futista! Raitapaitainen Oscar on lastenkeskuksen vapaaehtoinen ja punapaitainen Alexis on lastenkeskuksessa töissä.
Kaksi muuta pelaajaa ovat 17- ja 18-vuotiaat Manuel ja Luiz, jotka käyvät päivisin kaatopaikalla ja iltaisin yläastetta.

Tämä mahtava rouva heitti meidän kanssa hetken huulta.

Miehet ansaitsevat kaatopaikalla noin 120 cordobaa (n. 4€) päivässä, lähinnä muovipulloja, pahvia ja paperia etsimällä. Kun uusi roska-auto kaartaa kaatopaikalle, kaikki ryntäävät penkomaan mitä uudesta kuormasta löytyy. Kaatopaikalla vahvat syövät hitaat ja heikot - naiset ja nuoret ansaitsevat miesten ansioista noin puolet.

Täältä katsottuna se Suomen todellisuus tuntuu niin kaukaiselta. Toisaalta, ei tarvitse mennä sinnekään asti, sillä esimerkiksi Managuassa käydessäni isossa, hienossa ja ilmastoidussa kauppakeskuksessa oli kyllä outo olo. Kaikki oli niin suuren maailman meninkiä, mistä tässä jo muutamassa kuukaudessa Matagalpassa asuessa on kyllä jo ehtinyt vieraantua. Voi olla aika kulttuurishokki tuo Suomeen paluu sitten aikanaan :D