Matagalpalaiffi on nyt takana

Puoli vuotta Matagalpassa on nyt takana, mitä siitä sitten jäi käteen? Muutama kaveri on kysellyt että onko se Etvo hyvä ohjelma ja ainakin oman kokemukseni perusteella voin suositella. Menin Nicaraguaan oppimaan, en opettamaan - ja sitä sain mitä tilasin. Puoli vuotta meni tosi nopeasti, vaikka mahtui aikaan paljon niitäkin hetkiä kun laskin takana olevia ja jäljellä olevia päiviä. Poikaystävää, koiraa ja yhteistä kotia oli ajoittain tosi kova ikävä, mutta toisaalta toinen koti löytyi Matagalpasta. 

Kuvituksena terapiakoirat

Nyt kirjoittelen tätä tekstiä Costa Rican Drake Baylla ja upealla rannalla, mutta fiilis on tosi haikea. Toinen puoli minusta kaipaa takaisin Matagalpaan, ja toinen puoli poikaystävän ja koiran luo yhteiseen kotiin. Silti osoittautui hyväksi ideaksi ottaa vähän reissulomaa ennen Suomeen paluuta, sillä paluu tuntuu tällä hetkellä vähän vaikealta, vaikka siellä odottavatkin kaikki rakkaat ihmiset. Nimittäin täältäkäsin tuntuu että Suomessa odottaa myös kulttuuri- ja paluushokki - niin hyvässä kuin pahassa. Siellä on kuulemma tiski- ja pyykkikone, ruisleipää ja makaronilaatikkoa, mutta entäs kun bussissa ei matkustakaan vieressä kana? Eikö se ole aika tylsää? Jo Costa Rican pääkaupungissa San Josessa vaikkapa ruokakaupassa käyminen oli aika elämys… Se oli tosi iso ja hyllyistä löytyi vaikka mitä! 

Länsi-Euroopan ja Nicaraguan eroista kertoo hyvin myös erään nica-ystäväni kokemus. Nicaragualainen ystäväni sai mahdollisuuden käydä pari kuukautta sitten Hollannissa työasioissa, sillä hän on hollantilaisen kansalaisjärjestön tukemassa hankkeessa töissä ja hollantilaiset kutsuivat hänet vierailulle. Kun ystäväni palasi Matagalpaan, kyselin tietysti heti minkälainen kokemus hänelle oli käydä Euroopassa. Hän kertoi että paikka ja kokemus oli tosi hieno, mutta samalla se oli todella haikeaa. 

"Hollanti oli upea maa, kaikki siellä toimii hyvin enkä nähnyt paljon köyhyyttä. Matka oli tosi hieno ja opettavainen, mutta se teki minut samalla tosi surulliseksi, sillä tiedän ettei Nicaragua tule ikinä saavuttamaan samanlaista kehitystä." 

Ystäväni sanat olivat minulle todella koskettavat, sillä eurooppalaisuuteni ja hyväosaisuuteni ovat olleet mulle täällä ajoittain todella vaikeita asioita. Olen jo teinistä kokenut valkoisen naisen taakkaa, ja ajoittain todellisuus Nicaraguassa sai kokemukseni korostumaan. Tosin kokemus on ollut yksipuolinen, sillä mielestäni asia haittaa enemmän minua kuin tapaamiani nicaragualaisia. Toisaalta vaikka sanat ovat kovin lohduttomat, uskon että mahdollisuudet ovat kuitenkin hyvät muuttamaan asioita. Tapaamani nicaragualaiset ovat todella valmiita parantamaan elinolojaan, mutta rakenteiden muuttaminen on todella hidasta, ja siihen kuluu paljon aikaa, resursseja ja vaihtuvia sukupolvia.

Esimerkkinä minun ja nicaragualaisten erilaisista mahdollisuuksista keskusteluni erään toisen ihanan Nica-ystäväni kanssa, joka kertoi minulle, että hänen suurin unelmansa on saada erään järjestön rakentama puukoti. Ystäväni asuu köyhällä slummialueella peltihökkelissä, ja eräs järjestö lahjoittaa ja rakentaa hänen asuinalueelleen kaikkein haavoittuvimmille perheille pieniä vaatimattomia puutaloja nimelliseen 100 USD hintaan. Ystäväni oli tehnyt hakemuksen, ja on mahdollista, että ensi vuonna hänellä on uusi koti! Sama ystäväni kysyi kerran, mitä lentolippuni tänne maksoi. Se on todella vaikea kysymys. Mitä siihen voi oikeastaan edes vastata? Samalla rahalla hän voisi melkein jo ostaa itselleen oikean kodin. Kerroin että maksan lentoni yliopiston apurahalla, mutta ei nicaragualaisilla ystävilläni ole samanlaisia mahdollisuuksia.

Sama ystäväni kutsui minut luokseen yöksi, kun seuraavan kerran tulen Nicaraguaan. Kun hän kuuli, ettei työpaikkani Matagalpassa maksanut minulle majoitusta, hän kauhistui ja sanoi että minun olisi pitänyt antaa heidän auttaa ja muuttaa heidän luokseen. Samat ystävät kiittelivät kovasti työstäni heidän asuinalueellaan, ja ihmettelivät, miksi jätin mukavan elämän ja rakkaat ihmiset Suomessa ja muutin hetkeksi Nicaraguaan. Tietäisivätpä vaan, kuinka paljon minä olen heiltä saanut… Vaikka kerroin, kuinka paljon olen heiltä oppinut, eivät he taida todella ymmärtää, kuinka tärkeää ystävyytemme on minulle ollut.

Nicaraguassa sain rautalankaopetuksen esimerkiksi niinkin vaikeasta määritelmästä kuin köyhyys. Kirjoista voi lukea eri tutkijoiden eri määritelmiä, mutta mielestäni Nicaraguassa köyhyys ei ole sama asia kuin se, ettei massia löydy lompakosta. Sen sijaan köyhyyttä on huono julkisen peruskoulutuksen laatu tai se, etteivät lapset ehdi kouluun työnteoltaan ja nuoret naiset raskaudeltaan, tai puutetta kunnollisesta kodista ja turvallisesta vesijohtovedestä. Köyhyyttä on myös kunnollisen työpaikan puute tai omalta osaltaan köyhyyden rakenteita ylläpitävä diktatuurinen ja korruptoitunut hallinto. Asiat on niin monimutkaisia että huhheijaa - ja samalla meillä länkkäreilläkin on oma osuutemme siihen. Tuntuu myös todella erilaiselta lukea Suomessa sanomalehdestä kuivuuden aiheuttamasta nälänhädästä tai maailmanmarkkinahintojen heilahteluista, kuin kuunnella Nicaraguassa tuttujen maanviljelijöiden kuivuudesta johtuvista sadonmenetyksistä tai papujen liian kovasta hinnasta.

Vaikka aikani Matagalpassa päättyi, se varmasti antaa näkökulmia maailmaan myös tulevaisuudessa. Nyt kaipaan Matagalpaan, mutta toisaalta kohta on jo pian aika palata Suomeen. On tässä kuitenkin vielä yli kuukausi aikaa valmistautua paluuta varten, ja tuo aika kyllä tuntuu tärkeältä. Takataskussa on kuitenkin vielä muutama blogiteksti, eli pysykää kuulolla :)

Ps. Anni ja Aki perheineen tulivat Matagalpaan pari kuukautta sitten, heidän arjesta ja seikkailuistaan voi lukea täältä.